Mistäköhän mahtaa johtua tämä käsitys siitä että vittumainen johtaja - hyvä johtaja?
Että johtaja jos on seurallinen, alaistensa kanssa toimeen tuleva ja ystävällinen, niin ei firma johdu.
Että johtaja jos hymyilee ja on mukava, niin ei hyvä heilu. 
Että johtajan pitää näyttää alaisille kaapin paikkaa tiukkaan sävyyn ja tunteilematta. 

Ylipäätään tämä onnellinen ja hymyilevä ihminen. Onko se vähän tyhmä? No, jos nuori, niin naurelkoon, kohta se hyytyy hymy ja hampaat tippuu. 

Minulle sanoi johtaja eräässä työpaikassa, jossa ikäkeskustelua kaffetauolla kävivät, että sinä se et kovin vanha ole kun tuolla tavalla naureskellen töihin tulet. Ikäni kuultuaan kävi otsaansa lisää rypistämään. Näin ajatuskuplan päänsä päälle pulpsahtavan: Se on vähän tyhmä, siinä luki. Ja jatkui: Miten se tekee noin hyvää työtä?
Ajatustyö piirsi polon kasvoilta esiin sen viimeisenkin kurtun.
No. Hymy saatiin loppujen lopuksi siinäkin firmassa perseeseen ajetuksi. Myös freelancereilta.  

En suostu.

Työn, silloin kun sitä sattuu/joutuu tekemään, on parempi olla hauskaa ja innostavaa. Hyvä johtajapa tajuaa että innostunut työntekijä tuottaa firmalle roppakaupalla enemmän kuin se joka vatsanvääntein ja vitutuksen voimin toimipaikalleen rahjustaa. Pelkääkin ehkä. Ja se on jo kohtuutonta.
Itse johtaessani pyrin olemaan reilu, ystävällinen, lähestyttävä. Tiukka tarpeentullen. Mutta koskaan, en koskaan, salli muita nöyryytettävän. Jos näin on toimestani tapahtunut, niin minut saa syöttää tarhaminkeille elävältä. Enhän minä mikään malliesimerkki ole, mutta myös työnjohdollisissa tehtävissä ohjenuoranani on että miellyttävässä ympäristössä työ joutuu ja homma tuottaa.

Mistä tulee siis tämä vittumaisen johtajan myytti?
Epävarmuudesta. Ammattitaidottomuudesta. Kyvyttömyydestä myöntää ettei tiedä. Eihän kukaan tiedä, kaikkea.
Silloin voi ottaa selvää.