Elokuva-ala on miesten - ja kloppien.

"Mä vaan tajusin et tää on mun juttu", virkkoi eräs. Meriittejä ei alalta ollut. Oli taju.
Oli kävellyt sisään tuotantotoimistoon ja saanut tajulleen täyden tuen. 

En tiedä yhtään naispuolista, joka olisi päässyt ohjaajaksi tajunsa voimalla.
Ilman minkäänlaista näyttöä. Ilman alan koulutusta. 

Olen itse työskennellyt alalla 20 vuotta. Olen alan koulima, monet ohjaajat assaroinut, käsikirjoitukset purkanut, kommentoinut, auttanut, pelastanut. Monessa tuotannossa assaroinut, päälliköinyt, monet kahvit keittänyt.
Monet rapakot rämpinyt. Turpiin ottanut ja ainakin yrittänyt antaa takaisin.

Olen palkitusti kirjoittanut ja ohjannut  - kuunnelmia. Tiedän että minulla on lahjoja molempiin.
Ja näkemystä. Kuvaakin käsitän. 

Olen saanut hyvää palautetta käsikirjoituksistani. Käsikirjoitustukeakin. Useasti. Jotkut menneet jopa starttiviivoille asti.
- Tämä on hyvä aihe, hyvä käsikirjoitus. 
- Elokuvallinen.
- Kyllä, joo, miksei.
- Ei.

Ei kertaakaan ymmärrettäviä perusteluita. 

Olen ollut alalla 20 vuotta. Aina päätynyt sihteeriksi. 

Olen asian ymmärtänyt ja siirtynyt eteenpäin. 

Minä opiskelen maalariksi. Viihdyn öljymaalin ja vernissan tuoksussa, koristemaalausten ja ootrauksen maailmassa.
Ja ehkäpä pääsen vihdoin toteuttamaan luovaa puoltani oikein työn puolesta.
Kuunnelmaakin mieluusti. Ääni. Mielikuva.

Olen tyytyväinen.
Munaton, mutta tyytyväinen.