Ja varsinkin kun alusta katoaa. Eihän siinä pysy pystyssä.

 

Olen muuttanut ja uusi osoitteeni on:

http://jakunaho.wordpress.com

Sukupuolen vaihto olisi joskus paikoillaan, mutta nyt pitäs päästä vaihtamaan geenit.

 

Minä olen geeneissäni saanut hyviäkin piirteitä; luvattu pidetään, heikompaa puolustetaan, ajetaan muidenkin asiaa, sanotaan suoraan, sanotaan heti. Sana pidetään. Minun perityt geenini ajavat minua tilanteisiin, joissa en haluaisi olla. Haluaisin geenin joka hetkittäin pitää sanan suussa, ei päästä sitä ulos.

 

Elokuvatöissä olin usein tilanteessa, jossa minulle tullaan jakamaan tuntemuksia milloin mistäkin; työpäivien pituudesta, huonosta palkasta, vittuilusta, huonosta ruoasta, kaltoinkohtelusta. Otin vastaan valituksia. Joskus toki toimenkuvaan kuuluvasti, mutta myös silloin kun en varsinaisesti niillä töin setissä pyörinyt. Oli ilmeisen selvää että minä olen se joka suunsa avaa ja epäkohdan ääneen lausuu. Minua pidettiin/tään vittumaisena akkana, kitisijänä. Ja kun joskus jonkun asian nostin esiin kaikkien kuullen, kukaan ei seisonutkaan rinnallani. Olin ollut jätekuski. Kukaan oksentajista ei astunut riviin. Yhtäkkiä olin vain minä geeneineni, toisten jätösten keskellä. On ollut valitettavaa minullakin. Mutta minä olen henkilökohtaisesti valitukseni tietoon saattanut. Ja seuraukset kantanut. 

En jaksa enää, en halua. 

 

Olen joutunut sanoineni ikäviin tilanteisiin myös ihan omatoimisesti. Joskus sanakin on liikaa. Vaikka olisi kuinka osuva.

 

Ajattelin että alanvaihto tuo mukanaan vapautuksen tuosta. Itekseni sutia heiluttelen. Kellariin sulkeudun ja sivelen pintaan keltaista okraa ja vihreää umbraa. Väriterapiaa. Radiota kuuntelen. Jos tökkii ovat valittaja ja valituksen vastaanottaja samassa osoitteessa. Sanat eivät sivalla kenenkään ulkopuolisen mieltä tai omaatuntoa. Näin on vielä ollutkin. 

 

MUTTA.

 

Ostin asunnon. Ja kuinka perkeleessä ollakaan, löydän itseni ohjaamasta tuoreen taloyhtiön tussurenkaista kottikärryä. Järjestelemästä talkoita. Siivoamasta kellaria. Hautaamasta muumioituneita omenoita. Järjestämästä talkoita, järjestämästä talkoita, järjestämästä talkoita... Ei siinä mitään, mutta tällainen kanssakäyminen muiden osakkaiden kanssa on jotenkin kummasti ajanut minut tilanteeseen, jossa välitän naapureiden viestejä, omieni lisäksi, hallituksen puheenjohtaja-isännöitsijälle. 

Nimissäni. Päätin jo että en, mutta.

 

Voisiko joku sulkea minut kellariin?

Voisiko järjestää keräyksen geeninvaihtoleikkaukseen?

 

(ja suositella toimivaa blogialustaa)

Elokuva-ala on miesten - ja kloppien.

"Mä vaan tajusin et tää on mun juttu", virkkoi eräs. Meriittejä ei alalta ollut. Oli taju.
Oli kävellyt sisään tuotantotoimistoon ja saanut tajulleen täyden tuen. 

En tiedä yhtään naispuolista, joka olisi päässyt ohjaajaksi tajunsa voimalla.
Ilman minkäänlaista näyttöä. Ilman alan koulutusta. 

Olen itse työskennellyt alalla 20 vuotta. Olen alan koulima, monet ohjaajat assaroinut, käsikirjoitukset purkanut, kommentoinut, auttanut, pelastanut. Monessa tuotannossa assaroinut, päälliköinyt, monet kahvit keittänyt.
Monet rapakot rämpinyt. Turpiin ottanut ja ainakin yrittänyt antaa takaisin.

Olen palkitusti kirjoittanut ja ohjannut  - kuunnelmia. Tiedän että minulla on lahjoja molempiin.
Ja näkemystä. Kuvaakin käsitän. 

Olen saanut hyvää palautetta käsikirjoituksistani. Käsikirjoitustukeakin. Useasti. Jotkut menneet jopa starttiviivoille asti.
- Tämä on hyvä aihe, hyvä käsikirjoitus. 
- Elokuvallinen.
- Kyllä, joo, miksei.
- Ei.

Ei kertaakaan ymmärrettäviä perusteluita. 

Olen ollut alalla 20 vuotta. Aina päätynyt sihteeriksi. 

Olen asian ymmärtänyt ja siirtynyt eteenpäin. 

Minä opiskelen maalariksi. Viihdyn öljymaalin ja vernissan tuoksussa, koristemaalausten ja ootrauksen maailmassa.
Ja ehkäpä pääsen vihdoin toteuttamaan luovaa puoltani oikein työn puolesta.
Kuunnelmaakin mieluusti. Ääni. Mielikuva.

Olen tyytyväinen.
Munaton, mutta tyytyväinen.

Miksi pitää sanoa muikku kameran edessä? Muikku? Sillä saa suunsa typerästi törölleen. Vai sanotaanko se muikku siksi että se alkaa naurattaa? Kun sanoo muikku? Ameriikanmaassa sanotaan cheese, koska se saattaa suun hymyntapaiseen asentoon. Oletan.  Miksei täällä sanota hiiri, kilju, viili, siili tmv. Tai miksi ei sanota kiropraktikko. Sillä vaikkapa ryhmäkuvaan saisi elävyyttä, kun ihmisten tahti on eri. Kuvattavat olisivat näpsäyksen hetkellä menossa eri kohdassa sanaa ja näin asetelmallisesta ryhmäkuvasta tulisi todentuntuinen, mutta silti naamoiltaan elävä. Joku sitä ei osaisi sanoa ja tulisi hymyilleeksi ihan oikeasti.

Miksi siellä kameran edessä pitää vääntää hymy? Väkisin.

Minä en ole koskaan tykännyt olla kameran edessä. Jo lapsena minusta moinen oli vaivaannuttavaa. Suurin osa lapsuudenkuvistani viestii negatiivista suhtautumista tallentimeen. Niitä ei nykykriteerein tietenkään ole juurikaan, luojan kiitos. En tiedä mikä siinä silloin häiritsi. Liekö pelkäsin sieluani varastettavan. Ehkä ärsytti se teennäisyys; hymyiles nyt. Mitä jos ei hymyilytä. 
Aikuisiällä syy on selvä. Huono itsetunto ja ruumiinkuva, tyytymättömyys itseensä. Näin minä, mainosten kuvien harhaiseksi tietävä, vertaan itseäni. Milloin mihinkin ja kehenkin. Aina on tukka, takki ja housut huonosti, leuanalustassa liikaa, niskassa kyhmy. Vatsa pömpöttää. Aina. Ja sitten se hymyn vaade.

Viihdyn ehdottomasti parhaiten paikassa jossa ei ole minuun osoittavia kameroita tai peilejä! Havaitsen aina kameroillaan osoittelevat, jotka eivät usko kun heille sanotaan en halua kuvaan. En halua. Mikäköhän kohta tuossa on vaikea ymmärtää.

Kamera ei rakasta kaikkia.

Miksikä tuota nyt sanos? 
Itse pääosin ajattelen että hassunkurista, lapsellista (ihanaa) viihdykettä. Tämä FB. Vastaa niitä lapsuuden ystäväni-kirjoja. Kaikki 300 lähintä ystävää on kirjannut mieltymyksensä ja toiveensa ja niitä minä voin sitten käydä silmäilemässä. Että missä on tähtäin. Mitä nyt ja mitä eilen. Mitä suunnitelmissa huomiselle. Tai josko jossain tulevaisuuden eventissä olis tuttuja osallistujia, jos osallistuis. Jos. Mutta ei tartte. Kakarana olisi ollut aivan huikeaa että kirja päivittyisi ilman että mustekynällä kirjoitettu tarvitsee sutata ja aina vaan pienemmällä ja pienemmällä tekstillä sepustaa sivuun muuttuvat lempiruoat, kirjat ja hartaimmat toiveet. Vai pysyikö se lottovoitto siellä aina vaan.

Joskus häpeilen sanoa että olen facebookissa. Mikä siellä olemisessa on niin pahaa? Mitä häpeän? Sitäkö että en olekaan erikoinen, se joka viimeisenä hankki kännykänkin. Vähenevässä määrin asiaa yritän piilotella. Tämähän on aivan helvetin kätevää. Kavereita näkee useammin kuin koskaan. Eikä tarvitse edes keittiöstä liikahtaa. Info tapahtumista ja uutisista tulee pöytään kuin Manulle illallinen. Ruokajuomaksi rujoja kuvia. Mitä sitten.  

Sitten on tämä joukko joiden häpeä on painavampaa. Toistavat kokevansa ahdistusta toisten sivujen tiirailusta. Miksi? Kyllä sinne jokainen tiirailtavaksi asettuu ihan vapaaehtoisesti. Sitä varten sinne on tiedot lyöty ja albumit avattu. Katsokaa. Tämmöistä meillä. Tästä tykätään ja tänne mennään. Täältä tultiin. Lämmintä oli ja Pedro lauloi jälkiruoaksi serenadin. Tässä me sen kanssa juodaan mojitot. Loma on loppu. Nyt ottaa päähän ja nyt taas ei. Tämmöstä elämää. Katsokaa. Tykätkää ja lohduttakaa. Antakaa voimaa ja hauskuuttakaa. Kehukaa vähän. Naurakaa mun hyvälle jutulle. Levittäkää kuvaa. Tiirailijoiden toinen mantra, minä en sinne koskaan mitään päivitä, ei ole kauhean hätkähdyttävä.  Mitä sitte. Oma asia. Kyllä siellä päivitellään ihan tarpeeksi. Jokaisen 10 - 1000 kaverilla riittää kyllä kommentoitavaa. Ei tartte. Siinä on se hyvä puoli. Ei tartte tiirailla, ei tartte osallistua. Ei siellä tartte olla. Ei sieltä tartte poistua. Ei sitä tartte ottaa niin vakavasti.
Klikkaa vaan jaa.  Tai sitten ole ihan vapautuneesti tyhjiä-poissa.