En oikein tahdo muistaa lapsuuttani, tahi varhaisaikuisuuttani. 
Mustia aukkoja on paljon. Hetkiä hävöksissä. 

Äitini epäili että olen kokenut lapsuuteni jotenkin ankeaksi. Huonoksi. En kai. Ellei lukuun oteta 7 vuotiaan pelkoa äitinsä menettämisestä syövälle. Ei tosin niistäkään vuosista kauheasti ole muistikuvia. 
Äitini on hyvä kokemaan itsensä syylliseksi, siihen taakkaan itsensä käärimään ja siinä hyvän tovin kierimään.
Jo seitsenvuotiaana olen päiväkirjaani minäkin raapustanut: vika on tietysti minussa.

Muistamattomuus, keskittymiskyvyttömyys, lapsettomuus, vitutus, väsymys, hiusten lähtö, kynnettömyys, purnaavuus, punakkuus ja pönäkkyys saivat viitisen vuotta sitten perhosen muotoisen selityksen. Kilpirauhanen. Vajaatoimintainen. 

Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa kun lääkitys on kohdallaan. 598 pillerin vuosivauhtia alkoi vintillä näkyä valoa jo vuodessa. 
Nyt täytyy välillä jo kaihtimia eteen vetää. 

Nyt etsin asuinseudultani asian oikeasti tuntevaa tohtoria. Käsiin sattuu.
Tähtäys viitearvojen väliin ei ole riittävä. Sen verran tiedän minäkin.