Huumori se on vaikea laji. Vaan vielä vaikeampi on huumorintaju. 
Kokemus on tietysti subjektiivinen. Näkökulmaansa kun ei voi ulkoistaa. 

Minä olen pääosin ajatellut että minulla se vasta hyvä huumorintaju on ja sitä myöten jutut. Vaan nyt onki käynyt selville että olen tosikko. Ei huvita sketsiviihde. Eipä leppoista elämääni valmiiksinauretut vitsit. En voi nauraa jutulle, joka ei ole hyvä. Yleensä on juuri näin. Tilanne (tilanteet) on paha (ovat sietämättömiä). Paitsi, tietysti, jos jutun kertoja olen minä.
Pahinta on, jos joutuu selittämään mikä minun pistämättömän hauskassa jutussani oli se hauska osuus. 
 
Ei naurata. 

Vaan jopa ärsyttää. Esimerkiksi: henkilö tulee loukkanneeksi toista, tahallisesti tai epähuomiossa. Sivaltaneeksi sanallisesti toverin herkkää kohtaa. Toveri tästä suuttuu, loukkaantuu. Loukkaantuminen huomataan. Loukkaantunut miettii, miten vastata. Asiasta tulee väistämättä aihettaan isompi. Hetkestä hermostuttava. 

"Sehän oli vitsi", päästelee henkilö, loukkaaja. 

Näin hän tulee loukkaamisen lisäksi nolanneeksi toisen hänen herkimmällä hetkellään, loukkaantumisen momentilla.
Ollaan heikolla jäällä. Pelkkä "sori" olisi riittänyt.

Tuohon olen sortunut minä, siihen olet sortunut sinä. 
Taju ei aina saavuta huumoriasi. Minä koetan kovasti laajentaa omaani, sekää ja ettää.