sanaili erään tuttavani äiti.

Olin ennen helposti kateellinen. En avoimesti, mutta usein. Ja melkein kaikesta. Kaikilla tuntui menevän paremmin, olevan enemmän ja tulevan kiehtovampaa. Ihan mitä vaan. Työ, koti, ystävät, suunnitelmat, tukka, takki ja kengät.
Miten tuntuikin aina ja jatkuvasti että muilla on ja muut saavat - minä en. En ansainnut, en osannut. 

Nykyään, jos (ja aina silloin tällöin kyllä) olen kateellinen jostakin, pyrin olemaan sitä avoimesti. Suureen ääneen. Sillä tavalla se kateus tulee eteeni heijastetuksi ja tarkkailun alle. Useimmiten en tajua mtä kadehdin, saati miksi.
Toisella on noin, minulla näin.

Kaikkea en saa,  en tarvitse, en pysty ja ehkä loppujen lopuksi edes halua. 
Saan aivan riittävästi. Jaettavaksikin riittää.