Ehkäpä vaihtarina lapsettomuudelle olen saanut ikuisen lapsellisuuden.  
Enkä vaihtais.

Tuntuu että joiltain tuo ominaisuus siirtyy syntyvään lapseen ja vanhemman maailma muuttuu kovin järkeistäväksi. Asialliseksi ja turhakkeettomaksi. Enää ei voikaan heittäytyä, antaa tarinan viedä. Tietenkin jotkut syntyvät jo vakavikkoina. Heihin ei hassuttelu tartu hattarallakaan. 

Olin tänään pizzeriassa. Viereisessä pöydässä istui isä kolmen lapsensa kanssa. Pizzerian ohi ajoi ambulanssi, hälyt päällä. Heti oivalsi pieni tyttö että nyt on varmasti jollakin mennyt rapu silmään. Minua alkoi heti kiinnostaa, mikä mahtaa olla tapahtumaketju, joka aiheutti rapusilmätapahtuman. Isä, joka muuten vaikutti hyvin rennosti kolmikkonsa kanssa pärjäilevän, palautti lapsukaisen mielikuvituksen raiteilleen ja totesi ettei semmosta tapahdu.

TAPAHTUUHAN!

En uskaltanut keskusteluun osallistua. Koska viereisiin pöytiin ei saa huudella. Koska kyseessä oli mahdollisesti kasvatuksellinen hetki. Ja kasvatuksestahan ei kukaan muu mitään ymmärrä. Varsinkaan lapseton. 

Facebookissa olemme tämän tästä päästäneet lapsellisen ideoinnin valloilleen. Erilaisissa kombinaatioissa. Onpa hassua seurattavaa hetkittäin keskusteluun osallistuvien vakavat kannanotot.

Mitä lie mahtoi rapusilmien päässä liikkua; ovatko nämä täällä tosissaan vai noin tyhmiä (lapsellisia).

Voi lapsellisuus, älä ikinä irtoa minusta.
Amen.