Mihin katoaa ketteryys? Tai miksi tieto sen katoamisesta ei saavuta aivolohkoa, sitä kohtaa, joka luulee että tuostapa hypähdän ojan yli niinkuin aina ennenkin. Vielä ponnistusvaiheessa aivonpiru antaa luulla että pomppu suuntautuu paitsi tarpeeksi ylös, myös riittävästi eteenpäin. Miten se menee tämä vanheneminen näin epäsynkassa? Johtuuko tämä nyt siitä että aivokapasiteetista käytetään vain n. 10 %?

Vietän aikaani vanhempieni kanssa. Tunnelma on hetkittäin kuin teinivuosina, äiti/isä vs. lapsi. Ei ole tämäkään tieto, vuosikymmenien vierimisestä, siellä 10% alueella. Ja miksi sitten kuitenkin hetkittäin roolit heittävät päälaelleen. 
Ikää on tullut kaikille, ihan yhtä monta vuotta. Yhden jalka ei enää portaassa nouse, yksi ei kuule kunnolla, yksi losahtaa sinne ojaan. Jokainen hakee sanoja vuoronperään. Keskustelu on ajoittain absurdia, jokainen puhuu omiaan, kukaan ei kuule/kuuntele toistaan. Ja sitten taas yhtäkkiä kaikkien kesken aikuisten asioita. Hetkittäin tilanne on tasan. 

Kunnes taas; itse kai uskon olevani teini, fyysi- ja henkisesti. Vanhemmat nuorempia.

Ei vielä käynyt niin, tämä oli nyt tällainen lipsahdus. 
Huomenna hypätään uudelleen.