Miksi pitää sanoa muikku kameran edessä? Muikku? Sillä saa suunsa typerästi törölleen. Vai sanotaanko se muikku siksi että se alkaa naurattaa? Kun sanoo muikku? Ameriikanmaassa sanotaan cheese, koska se saattaa suun hymyntapaiseen asentoon. Oletan.  Miksei täällä sanota hiiri, kilju, viili, siili tmv. Tai miksi ei sanota kiropraktikko. Sillä vaikkapa ryhmäkuvaan saisi elävyyttä, kun ihmisten tahti on eri. Kuvattavat olisivat näpsäyksen hetkellä menossa eri kohdassa sanaa ja näin asetelmallisesta ryhmäkuvasta tulisi todentuntuinen, mutta silti naamoiltaan elävä. Joku sitä ei osaisi sanoa ja tulisi hymyilleeksi ihan oikeasti.

Miksi siellä kameran edessä pitää vääntää hymy? Väkisin.

Minä en ole koskaan tykännyt olla kameran edessä. Jo lapsena minusta moinen oli vaivaannuttavaa. Suurin osa lapsuudenkuvistani viestii negatiivista suhtautumista tallentimeen. Niitä ei nykykriteerein tietenkään ole juurikaan, luojan kiitos. En tiedä mikä siinä silloin häiritsi. Liekö pelkäsin sieluani varastettavan. Ehkä ärsytti se teennäisyys; hymyiles nyt. Mitä jos ei hymyilytä. 
Aikuisiällä syy on selvä. Huono itsetunto ja ruumiinkuva, tyytymättömyys itseensä. Näin minä, mainosten kuvien harhaiseksi tietävä, vertaan itseäni. Milloin mihinkin ja kehenkin. Aina on tukka, takki ja housut huonosti, leuanalustassa liikaa, niskassa kyhmy. Vatsa pömpöttää. Aina. Ja sitten se hymyn vaade.

Viihdyn ehdottomasti parhaiten paikassa jossa ei ole minuun osoittavia kameroita tai peilejä! Havaitsen aina kameroillaan osoittelevat, jotka eivät usko kun heille sanotaan en halua kuvaan. En halua. Mikäköhän kohta tuossa on vaikea ymmärtää.

Kamera ei rakasta kaikkia.